Terveisiä Petroskoista

Artemian opiskelijoita oli Petroskoin nukketeatterissa työssäoppimassa huhtikuussa. Tässä pieni leike Karjalan TV.stä

5. viikko Bilbaossa

Tämän viikon olen saanut töissä viettää isojen puolella. Ja kyllä on ollut mukavaa! Isojen puolen hoitaja on johtajapariskunnan tytär,vuotta vanhempi kuin minä, ja kuten asiaan kuuluu, ilman koulutusta. Neiti räplää kännykkää suurimman osan päivästä, kun lapset hyppii seinille. Kolmena päivänä äitinsä on asiasta maininnut, että käytät puhelintas vaan tauon aikana ja siitäkös on meteli noussut. En kyllä ite ymmärrä laisinkaa, koska se on iskostunut jo todella aikaisessa vaiheessa omaan päähän, että työpäivän aikana et omaa puhelintasi käytä kuin erityistapauksissa. Mutta joo, silti on kiva olla sillä puolella, sillä seitsemästä lapsesta ei lähde laisinkaan niin paljoa ääntä ku kahestakymmenestä >D

Erään lapsen piirustus Guggenheimista <3

Ja jälleen haluan painottaa, että henki työpaikalla on TODELLA hyvä, ihmiset on ihania ja hyvin kohteliaita. Eli vaikka kerronkin negatiivisia asioita,seei tarkoita, ettäkö kaikki siellä olisi p..kaa.

Torstaisin isojen hoitajalla on vapaapäivä ja silloin Rouva Johtaja luotsaa luokkaa, ja meno on aivan erilaista. Lapset on rauhallisempia, he eivät tappele, päivärytmi on hyvin jouheva ja minäkin sain ensimmäistä kertaa kunnon ohjeet ja palautteen päivän aikana. Hän on hyvinkin kouluttautunut ja ajan hermolla kaikessa kasvatuksessaan. Jos oikein ymmärsin, niin hän on lastentarhanopettaja ja viittä vaille myös erityislto. Ja hänen puheistaan huokuu rakkaus työtä ja lapsia kohtaan. Moneen kertaan tämän viikon aikana mielessäni soi perhepäivähoidon opettajan sanat, että jokainen voi hoitaa lapsia ja vastata kysymyksiin MITÄ ja MITEN, mutta koulutus kertoo, MIKSI niitä lapsia kasvatetaan tietyllä tapaa, ja että pystyy perustelemaan sen oman toimintansa.

Lapsilla on eri viikkoina eri aiheita, joita käsitellään, tällä viikolla oli ötökät. Tähän aiheeseen kiedotaan lauluja, askarteluja, kirjojen lukua yms. Siispä askarreltiin mehiläisiä :)

 Joka päivä he myös opettelevat kirjaimia tai lukuja. Jokaisella on oma "stickerbook", jossa opetetaan todella kivasti aakkoset. Tässä kuvia palikoista, joilla opetellaan laskemaan.

"Aamupiiritaulu"

Ensi viikon (tai loppuajan) tavoitteeksi asetan itselleni selvittää, miksi kolmevuotiaita heppuja yhä edelleen syötetään, eivätkä he saa syödä itse. Eli nämä kaksi poikaa pienten puolelta tulevat iltapäivällä isojen puolelle syömään lounaansa hoitaja mukanaan. Toisella pojista on joka päivä jotain todella herkulliselta tuoksuvaa kotiruokaa, mm. paellaa ihan vimosen päälle tehtynä ja toisella yleensä kasvissosetta(!!??). Soseruokaa syövä lapsi on minun lainen sihtikurkku, joten tunnen suurta sympatiaa häntä kohtaan. Ruokaa mätetään todella kovalla vauhdilla lasten suuhun, ja tämä sosepoika saa välillä yskänkohtauksia, todennäköisesti siellä ruuassa on joku kokkare, joka laukasee yökkäyksen. Tässä vaiheessa hoitaja käskee häntä katsomaan ylös ja hengittämään, kuten joogaisit (??????????????). No poika nieleskelee ja kyyneleet silmissä yrittää hengittää, ja eikun uutta lastia naamaan. No, perjantaina kävi niin, ettei hengitetty sit vissiin tarpeeks syvään, kun soseet yökättiin kaaressa lattialle. Poika kävi samassa itkemään selvästi paniikissa. Mausteena tässä sopassa oli se, että perjantaina oli myös paikalla kolme uutta suomalaista harjoittelijatyttöä, joten poika sai jäädä leikkimään isojen puolelle pienen vieraskoreuden takia, mutta aiemmin olen nähnyt, kuinka poika tulee bumerangina takaisin pienten puolelle, ja sätitään päälle, kun et osaa syödä, kuten pitää. Puuuuuh...... Pöydässä syö myös kolme tai neljä isoa lasta ja hoitaja hoputtaa jatkuvasti kaikkia. Se kuka syö nopeiten, saa viis leimaa käteensä, joka tyhjentää koko annoksen saa neljä ja erinäisistä syistä saatat jäädä ilman leimoja kokonaan. OIKEESTI??? Maa,jossa ruoka on todella pyhä asia, niin miksi ne lapset ei saa siitä nauttia vaan pitää kilpailla. Ruokailu alkaa klo 13 ja piirrettyjä lähdetään katsomaan 13.30. Yleensä lapset ovat syöneet jo varttia yli, niin mikä hel.....n kiire siinä on? Tämä on sellainen asia, joka todella pistää vihaksi.

Sitten tätä yleistä elämää. Torstaina kävin työkaverin kotikulmilla "baarikierroksella", eli otettiin muutamat oluet ja pinxtot, jotka ovat tapasten baskimainen versio. Tarkoittaa "ruokaa tikussa". Tällä reissulla opin, että mitä sotkuisempi baarin lattia, sen parempi paikka. Tikut ja roskat heitettiin vaan lattialle ja se on kunnianosoitus hyvästä ruuasta. En tiedä, tehdäänkö tätä ihan joka paikassa, joten en kehota viskelemään roskia lattialle viiden Michelin tähden ravintolassa, vaikka kuin tykkäisitte ruuasta ;)
Seurassamme oli myös työkaverini poikaystävä ja hänen ystäviään. Sain kutsun grillibileisiin, enkä saanut maksaa koko iltana mitään. "Next time, next time" sain vaan kuulla :) Niin ja minulla on myös majapaikka, jos joskus menen Filippiineille, josta työkaverini on kotoisin. Hän sanoi, että hänen vanhempansa voivat minut majoittaa ja jos ilmoitan tarpeeksi ajoissa, ehkä hänkin pääsee sinne tulemaan! Eli siis aivan mielettömän ihania ja lämpimiä ihmisiä!

Nyt lähden samaisen työkaverin kanssa zumbaan. Ja illalla varmaankin uusien kämppisteni (kolme portugalilaista) kanssa syömään.
Adios!

Maalla on mukavaa

Kun ollaan Inkerin kanssa kovasti kasvi- ja luontoihmisiä, niin meidän onneksi tämä paikka on Keskiranskan maaseudulla. Työmatkan aikana apukuski selostaa mitä kaikkea sinä aamuna tai iltapäivänä näkyy auton ikkunasta. Kuskin pitää kuitenkin olla tarkkana.
Meidän iloksemme tapaamme joka päivä ystävämme lehmät ja lampaat omilla peltotilkuillaan ahmimassa kaiken kasvuston, mitä vaan maasta tunkee esiin. Melko usein kohtaamme haukkoja. Niitä on täällä paljon enemmän kuin Suomessa. Olisiko niillä täällä lämpimämpää, kenties. Sisiliskojakin on näkynyt silloin tällöin. Ja juuri äsken säikähdettiin kunnolla, kun pihapiirin kissa alkoi mouruta ovemme takana. Meillähän ei ole ovi lukossa koskaan, kun avain ei väänny ruosteisessa lukossa.

Meidän tuttava - rouva lehmä

Tämä eläin on rapu, joka sätkytteli marketin tiskillä muiden veden herkkujen seassa

Kasvimaailma on kiehtova. Aina pitää joka puskassa tutkia ja ihmetellä erilaisia kasveja. Monesti kasville ei löydy nimeä ja sitä sitten päivitellään ja arvuutellaan. Tuttujakin kasveja täällä tapaa: nokkoset ja voikukat ovat ihan samoja mitä meilläkin. Sen sijaan esim. niittynätkelmä on sinivalkoista ja metsäorvokit tumman sinisiä tai valkoisia. Täysin villinä täällä kasvavat bellikset ja kevätesikot. Hevoskastanjoita, vaahteroita ja kukkivia hedelmäpuita (kirsikka ainakin), on täällä paljon. Mäntyjä, koivuja tai kuusia on harvemmassa.

Magnolia kukassaan

Kuvassa joku kummallinen havupuu kummallisine käpyineen

Rautatieaseman lähellä olevaa kukkaistutusta

Kotiin on ihana palata, mutta ikävä tulee tänne takaisin

On ihan pakko sanoa, että haikein mielin täältä lähtee kotiin takaisin. Työkaverit ja asukkaat ovat olleet aivan mahtavia. Aivan ensimmäisestä päivästä lähtien olen tuntenut olevani tervetullut työporukkaan. Päivät ovat ihan tavallista arkista työtä, mitä Suomessakin tehdään. 

St Josephissa on aina iloinen ja kannustava asenne. Yhtään kertaa ei ole tarvinnut mieltään pahoittaa, vaikka aina ei onnistukaan toimimaan oikein asukkaan kanssa.

Tällä viikolla minulla on ollut uusi ohjaaja parina päivänä ja asukkaat ovat vaihtuneet siinä samassa. Alkuun pari viikkoa tein töitä alle kymmenen asukkaan kanssa ja sitten vaihdettiin toiset asukkaat. Se on jonkinlaista työn kiertoa talossa. Systeemit on selkeät ja minua autetaan mielellään. Nämä ihmiset ympärilläni ovat innokkaita oppimaan englantia ja joka päivä tulee puhuttua kolmea kieltä. Sen olen huomannut, että olen alkanut lausua joitakin englantilaisia sanoja ranskalaisittain (esim. bjuutiful).

Heti alkuun sain St Josephin johtajaltasi kaksi ranska-englanti -sanakirjaa  ja tällä viikolla löysin marketista vielä yhden edullisen kotiin vietäväksi.

Minun tulee ikävä kaikkia asukkaita ja koko henkilökuntaa. Nathalie, Collette ja Anna ovat olleet todella kärsivällisiä ohjaajia ja olen oppinut heiltä paljon. Saatan hyvinkin palata tänne joskus vierailemaan, mutta aion opetella kieltä paremmin. Täällä ei ole aika oikein riittänyt ja kertalukemalla ei taatusti jää mitään muistiin.

Kuvassa vasemmalta Collette ja Nathalie

Pikkuongelmia viikkojen aikana

Niin kuin useimmille matkaajille oli meillekin siunaantunut muutama pieni haaste. Alkuun ei tahtonut nettiyhteys onnistua. Kävimme emäntämme kuisti/keittiössä monena iltana tarkastamassa sähköpostit ja viestimässä tuttaville. Sitten Orange -nimisestä liikkeestä Inkeri sai ostettua prepaid-liittymän, mutta eihän se alkanut toimia ollenkaan. Lopulta vika löytyi siitä, että Inkerin kone on ostettu Suomesta, eikä se hyväksynyt ranskalaista prepaidia. Ongelma saatiin kuitenkin hoidettua airboxilla, joten olimme tosi onnellisia, kun saimme netin käyttöön omassa olohuoneessa.
Pientä päänvaivaa oli jo heti alkuun autovuokraamossa. Minun ajokortti on sen verran vanha, että siinä ei ollut tunnusta FI tai FIN. Jonkun aikaa sai toimiston Monsieur ja Madam tutkia, soitella, ihmetellä ja luovia ajokorttini kelvolliseksi (pitänee hommata nykyajan vaatimukset täyttävä ajokortti). Ei niin suurta ongelmaa, etteikö siitäkin olisi selvitty.
Auton kanssa on ollut kiva ajella, pikkuinen Fiat 500 herättää hellyttäviä tunteita, vaikka ranskalaiset eivät sitä niin arvostakaan. Aika usein meille tööttäiltiin, kun ajoimme liian hitaasti. Täällä saa ajaa normaalisti 90 km/h ja sateella 10 kilsaa vähemmän. Meille vilkun käyttö on pyhä asia, mutta ranskalaiset viis veisaavat vilkusta ja jos käyttävät, niin aivan käsittämättömällä tavalla: Kun auto lähestyy liikenneympyrää, vilkutetaan vasemmalle, koska sinnehän sitä ollaan menossa. Liikenneympyrästä poistuttaessa ei sitten vilkuteta lainkaan, näkeehän kaikki, että sinnehän se auto sujahti. Loppuaikoina ei meitäkään huvitanut ihan joka paikassa vilkkua tyrkyttää. Kun auto  pysäytettiin tilapäisesti tien tai kadun varteen, laitettiin oikein hätävilkut päälle. Meistä jotensakin outoa.

Meidän Fiat500!! Voila!

Automme vasemmanpuoleinen takarengas alkoi kyllästyä meihin ja laski ilmaa pihalle niin, että saimme pari kertaa sitä täytellä. Kävimme autonvuokraamossa kertomassa asiasta. He ohjeistivat meidät Euromasterille, jossa seuraavana päivänä saimme renkaan kuntoon. Pitihän siitä maksaa vajaat 30 euroa. Olimme silti tyytyväisiä.
Ranskan kielen kanssa on sattunut mukavia pikku mokia. Minä sanoin ensimmäisellä visiitillä herra juustokauppiaalle, että Bonjour Madam. Onneksi oli huumorintajuinen ja mukava tyyppi ja kävimmekin usein ostamassa todella hyvän makuisia paikallisia juustoja. Täytyy sanoa, että ranskan kieltä on melko vaikea oppia puhumaan sujuvasti. Ranskalaiset kirjoittavat sanoja ihan oikein, mutta lausuvat ne sitten ihan eri tavalla. Opi siinä sitten. Olen vakuuttanut itselleni , että kyllä se kieli tarttuu väkisinkin puseroon ja jotain tuolla nutussa jo onkin.

Monsieur juustokauppias.

Uusia tuulia Bilbaosta

Hei taas!

Nyt alkaa matka lähennellä puolta väliä. Koko viime viikon siinä uskossa elinkin, että puoliväli olisi saavutettu tänään, mutta eilen tulin rytinällä alas, kun tajusin, että vielä on viisi viikkoa jäljellä. Mutta tunteet heittää täällä täyttä vuoristorataa. Perjantai-aamuna Reetta poistui takaisin kotosuomeen ja minä lähdin silmät punoittaen ja turvoksissa töihin. Päivä oli kammottava. Lauantai-aamuna pojat jättivät minut ja Veran kahdestaan tänne, ja taas itkettiin, mutta silti vietin mukavan päivän shoppaillen, lenkkeillen ja puuhaten normaaleja arjen askareita. Tänään hyvästelin Maaritin, joka asustaa Portugaletessa ja jonka kanssa tänne lennettiin, sillä hän lähtee ensi lauantaina. Myös Vera lentää lauantai-aamuna kotiin, mutta minä vaan jään tänne. Mutta joo, häntä kuitenkin pystyyn, muistaa pitää positiivisen mielen ja ottaa kaiken avosylin vastaan, niin aina selviää :)

Sitten vähän työkuvioita. Viime maanantaina palattiin kaikki enemmän ja vähemmän levänneinä töihin ja olin pääasiassa pienten puolella koko viikon. Homma jatkui entiseen malliin. Töihinpaluu oli kuitenkin paljon helpompaa kun tiesi, mitä odotettavissa oli.
Pääsin myös isompien puolelle kurkkimaan mm. heidän laskemisharjoituksiaan, joka oli kovin mielenkiintoista. Sain seurata myös musiikkituokiota ja tehtäväkirjojen tekoa, mutta niistä osaan ehkä paremmin kertoa tämän viikon jälkeen.

Pääsin myös johtajalle ihmettelemään lasten ulkoilun puutetta, ja sainkin tähän tyhjentävän vastauksen: kolmevuotiaden (ja alle) ulkoiluun ei saa Espanjassa vakuutusta. Eli jos päiväkodilla ei ole aidattua piha-aluetta, kuten meidän tapauksessa ei ole, ei lasten kanssa voi mennä ulos, koska vakuutus ei korvaa, jos jotain sattuu. No, enpä lähtisi minäkään.

Torstaina kävin iltatunneilla, eli 17.45-18.45 järjestettävällä englanninkielen tunnilla, jossa meno oli täysin erilaista kuin päivän hulabaloo. Ryhmän, jota seurasin, nuorimmat olivat vajaata neljävuotiaita ja saman ryhmän vanhin viisi. Koko tupa oli täynnä pienryhmiä, joissa opeteltiin englantia. Homma oli hyvin aikataulutettua kuitenkin ilman kiireen tuntua, eri aiheet sopivan lyhyitä, että mielenkiinto kaikilla riitti ja tavallaan kaikki oppiminen tehdään leikin varjolla. Tykkäsin todella. Tunnin jälkeen käytiin sitten osalla työporukkaa olusilla, koska se on heillä perinne. Torstai on täällä pelipäivä (jalkapalloa: ATHLEEEEEETIC) joten joka baari on tupaten täynnä porukkaa. Mutta todella mukavaa oli.

Perjantai olikin sitten toista maata. Minä olin masiksissa Reetan lähdöstä, baski-opettaja oli ottanut loparit, joten minä vahdin yksinäni täysin vieraita neljää "isoa" poikaa puolitoista tuntia, sekä lapset että aikuiset olivat toidella väsyneitä, joten kun kahdelta pääsin töistä, otin viikonlopun riemulla vastaan. Jotain työn henkisestä haastavuudesta kielii kait sekin, että nukun täällä lähes päivittäin noin tunni päiväunet, jota kyllä harvemmin kotona harrastan.

Sunnuntaina kävin kavereiden luona Portugaletessa, jonne on puolen tunnin metromatka ja sen suurena kohokohtana oli Vizcayan silta, joka yhdistää Portugaleten ja Las Arenasin kaupungit Nervión-joen eri puolilla. Sillan rakenne on erikoinen: siinä on liikkuva vaunu, joka kuljettaa enimmillään kuusi autoa gondolissa vilkasliikkeisen jokisuun yli. Vizcayan silta on rakennettu vuonna 1893, ja se tehtiin paikkaan, jossa ei ollut tilaa massiivisille ajorampeille, eikä toisaalta voitu katkaista jokisuun vilkasta laivaliikennettäkään. Sillan gondoli kulkee kahdeksan minuutin välein läpi vuorokauden. Silta on ollut Unescon maailmanperintökohde vuodesta 2006. Ja mie arkajalka sen ylitin!!! Edestakainen matka maksoi 0,8 euroa, joten ei siis mitään. 

Portugaletea

Vizcayan silta

Todistetusti olin gondolin kyydissä!

Samainen silta vähän lähempää.

Sunnuntaipäivällinen kera Maaritin :)

Tänä aamuna lähdin töihin asenteella leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä perjantain muisto vielä karvaana mielessä, mutta päivä olikin todella ihana. Nyt lapset ovat alkaneet tottua minuun ja olen paljon puheliaampi aikuistenkin kanssa, kun "taustatuki" Reetta puuttuu. Kun pakko on nyt vaan selvitä ihan itte! Eli hyvin mielin uuteen viikkoon. :)

Viimeinen viikonloppu Moulinsissa

Niin se vaan loppu lähenee ja tuntuu siltä, että paljon on vielä näkemättä ja kokematta. Tämäkin viikonloppu on ollut jokseenkin kiireinen, vaikkakin mukava.

Eilen illalla meidät oli kutsuttu isäntäparin luo illalliselle. Mukaan oli kutsuttu myös minun työkaveri miehineen, koulun rehtori ja me Inkerin kanssa. Repsakkaa rupattelua ja hyvää ruokaa nautittiin pitkin iltaa. Alkuruoaksi oli hanhenmaksapateeta, pääruoaksi paistettua ulkofileetä, sitten juustovalikoima ja jälkiruoaksi mansikoita, melonia ja muuta makeaa. Viiniäkin kului kohtuudella.  Vasta yhdentoista tienoilla palasimme kotiin. Aamulla oli hieman pää kipeä ja piti lähteä vielä tavoittelemaan vuoristoseutua Clermont Ferrandissa.

Aurinkoisena päivänä ajelussa on sekä hyötynsä että haittansa. Upeat maisemat näkyvät selvästi eikä kylmä vaivaa pienen Fiatin ratissa. Toisaalta lämpimillä säillä olisi mukava löhöillä tekemättä mitään. Meidän kuistilla on pari terassituolia ja kyllä nekin houkuttelevat välillä.

Maisemaa jossain Vichyn ja Clermont Ferrandin välillä. Alemmassa kuvassa jälleen yksi tuhansista Ranskan linnoista.

.

Reissun jälkeen piti ottaa nokoset, sillä noin viiden tunnin ajelu vie energiaa, vaikka vaihdoimme kuskia puolimatkassa. Olimme ottaneet evästä mukaan, mutta kotiin palattuamme oli taas nälkä ja kahvia teki mieli.